Katupöly ja loskapaska

Autoilijan kannalta ehkä vittumaisin ajanjakso eli kevät on just meneillään. Ei se siinä mitään, kevät on ihan jees, koska sitä seuraa automaattisesti autoilun kannalta paras ajanjakso eli KESÄ!

Mutta tämän vuoden kevät... voi paska. Ainakin keli täällä susirajalla on ollut sellainen, ettei ole aina tiennyt, mitä vuodenaikaa tässä eletään. Päivällä on voinut paistaa aurinko ja illaksi sataa sellaiset 10 cm lunta. Lämpimät päivät on sulattaneet lumet tielle ja pakkasyöt jäädyttäneet tiet peilikirkkaiksi. Toisina päivinä loska on jäätynyt raivostuttaviksi uriksi. Yhtenä päivänä Siperian talvi ja toisena taas näyttää siltä, että kesään ei ole enää pitkä aika.

Eihän siinä muuten ole ongelmaa, mutta auto on jatkuvasti helmapelleistä kattoluukkuun asti aivan paskassa. Jos sen käy pesemässä, ehtii ajaa pari kilometriä kotiin ja se on taas jo samanlaisessa kunnossa. Ja millään autoksi tunnistamattomalla kurapallolla ei huvita liikkua ihmisten ilmoilla...

Eikä siinä vielä kaikki. Kevään vaihtelevat olosuhteet saavat autoilla liikkuvat tuulipukukansalaiset aivan sekaisin. Vaikuttaa siltä, että pieni liukkaus vähintään tappaa, jos auto kulkee enempää kuin 50 km/h. Ei huvita ajaa kaupunkiin ollenkaan, kun kaikki risteykset on taas tulpattu umpeen näiden kelikammoisten toimesta. Pari vesipisaraa taivaaltakin riittää siihen, ettei sitä kaasupoljinta meinaa löytyä.

Ja sitten tämä maanteiden varsille kasaantunut katupöly :D Joillakin ihmisillä kun hyvin ärsyttävä tapa ajaa pientareen puolella ja pöläyttää se kaikki mahdollinen hiekka ilmoille. Itse olin vasta viime viikolla pessyt auton, kun jouduin ajamaan sellaisen perässä kotiin. Vaikka yritin pitää välimatkaa, auto oli kuorrutettu hiekalla, kun pääsin kotipihaan. Jes.

Täytyy yrittää iloita pikkuasioista. Parina päivänä on voinut ajaa jo ikkuna levällään ja nauttia keväästä autoillessakin, kunhan on ensin onnistunut unohtamaan tötteröt, katupölyn ja lentävän kurapaskan. Kohta saa jo kesärenkaat vanteineenkin autoon :)

P.S. Susirajalle luvattu koko viikonlopuksi pakkasta ja lumisadetta...

Pysäköintitalot = maanpäällinen helvetti...

Kyllä tuli taas tänään todistetuksi otsikossakin mainittu tosiasia. Onneksi ei kovin usein tarvitse parkkitaloon pysäköidä, mutta sen kerran kun eksyn keskustaan, pysäköin mieluiten yhteen tiettyyn taloon, jossa ensimmäinen tunti on ilmainen kuin esim. kadunvarteen, jossa puoli tuntiakin maksaa jo vajaan euron. Parkkitalossa ei tarvitse huolehtia pysäköintiajan päättymisestä, koska se ei pääty, vaan voi maksaa vasta, kun ajaa autonsa pihalle sieltä.

Mutta voi jeesus ne muut ihmiset! Parkkitaloissa on hyvin selkeät ohjeet siitä, mihin voi pysäköidä ja mihin suuntaan ajaa. Jotkut vaan saavat ihan saatanamoisen kaaoksen aikaan sielläkin. Yksi yrittää väärään suuntaan, yksi Volvo-kuskijumittaa keskelle kulkureittiä kaivamaan laukkuaan seisauttaen koko liikenteen. Yksi peruuttaa melkein toisen keulaan, kun huomaakin juuri ajaneensa ohi ehkä kerroksen ainoasta parkkipaikasta. Puhumattakaan siitä, että porukka pysäköi autojaan siten, että toisten on mahdotonta saada omansa pois ruudusta. Sitten ovat vielä nämä, jotka haluavat autonsa mahdollisimman lähelle poistumisovea ja pyörivät paskarinkiä kerroksen ympäri, jos joku paikka vapautuisi oven vierestä. Ihan kuin oltaisiin täysin jalattomia.

Sitten... on se pysäköintimaksun maksaminen sitten hankalaa sekin. Jos pömpelissä lukee kissankokoisin kirjaimin SYÖTÄ MAKSULIPUKE TÄHÄN, niin kuinka moneen aukkoon Avensis-kuljettaja koittaa tunkea omaa lappuaan? Kuittiaukkoon ja pankkikorttiaukkoon nyt ainakin. Monta kertaa. (Ja minä ehdin facepalmata taustalla ainakin viidesti). Kun kone sitten ilmoittaa maksettavan euromäärän, Avensis-mies koittaa tunkea kolikoita kuittiaukkoon....

Lähtiessä talossa sai jatkaa facepalmaamista. Edessä oli noin kuusissakymmenissä oleva nainen uudehkolla Corollalla. Poistuessaan talosta tämä jättää auton liian kauaksi automaatista, johon maksettu lipuke tulee työntää, että puomi aukeaa, eikä siten yllä automaattiin ilman oven aukaisua. Seuraavaksi ovi täytyy lyödä täysillä automaatin kylkeen ja kammeta itsensä puoliksi pihalle autosta. Jalka ei tietenkään ole jarrulla eikä käsijarru päällä, joten auto lähtee valumaan itsekseen loivassa alamäessä. Onneksi Corolla-mummo saa lipukkeen sisälle automaattiin ja ehtii reagoida auton valumiseenkin tarpeeksi ajoissa ennen puomia. Yllätyksenä ei tule se, että mummo kurvaa parkkitalon ovelta vasemmalle kääntymiskiellosta huolimatta.

Huoh.

Liikenteen pari perisyntiä

Ohittaminen ja ylinopeus. Nuo kaikista liikenteessä tehtävistä synneistä ne kaikkein pahimmat, ainakin kukkahattutätien ja karvalakkisetien mielestä.

Lähes kaikki ajavat jonkun verran ylinopeutta maanteillä. Harvassa ovat ne, jotka ajavat aina rajoituksen mukaan tai sen alle. Ne, jotka väittävät ajavansa aina rajoituksen mukaan, eivät varmasti puhu totta - nopeusrajoituksen parin kilometrin ylitys on jo ylinopeutta. Kuka sitten määrittelee sen, mikä on suurin sallittu ylinopeus ja kenen on sallittua ajaa sitä?

Tiedostan ylinopeuden ja ohittelun pahimmiksi tavoikseni liikenteessä, mutta puolustukseksi voin sanoa, että pidän silti aina järjen päässä. En lähde ohittamaan ketään, jos näkyvyys eteenpäin on heikko tai vastaan on tulossa muita autoja (jonkinlaista nöyryttä näillä vähätehoisilla autoilla ajelukin on onnistunut istuttamaan). Väitän ajavani puhtaasti keliolosuhteiden mukaan. Saattaa kuulostaa itsekkäältä, mutta minusta ei ole väärin työntää maantiellä 80 km/h:n alueella satasta, jos en vaaranna sillä ketään muuta tiellä liikkujaa ja keliolosuhteet sen sallivat. Taajama ja kaupunkialue ovat asia erikseen, siellä on lähes aina muutakin liikennettä kuin autoilijoita, ja silloin on minustakin tarpeellista noudattaa asetettuja rajoituksia - ainakin suurimmaksi osaksi.

Joillekin tämä tuntuu silti olevan ongelma.Välillä tuolla liikenteen seassa ajellessa tuntuu siltä, että joillakin on oikeus määritellä, miten lujaa saa missäkin oikein ajella. Saanen kysyä, arvon tuulipukuiset Avensis-kuljettajat, millä tavalla on oikeutetumpaa ajaa 5 km/h kuin 10 km/h ylinopeutta? Molemmista nopeuksista saa samansuuruisen sakon poliisisedän halutessa kirjoittaa sellaisen. Jos taustapeiliin ilmaantuu toinen auto, joka ajaa teitä nopeampaa, miksi se ei saisi ohittaa? Tai paremminkin - miksi hitossa ohituksesta täytyy yrittää tehdä mahdollisimman vaikea? Tai apua, jos se näyttää kaiken lisäksi ajavan suurempaa ylinopeutta, sillehän kuuluu väläyttää pitkiä ainakin pari kertaa!

Jostain syystä jotkut kuljettajat löytävät sen kaasupolkimen siinä vaiheessa, kun huomaavat sen takanatulijan näyttävän suuntamerkkiä ja vaihtavan kaistaa ohituksen takia. Sitten kiihdytetään naama irvessä ja yritetään repiä siitä vanhasta Volvosta sen verran tehoja, että vanhalla BMW:llä ei pääsisi ohi. Aiemmilla autoillani ohitus onkin perustunut yleensä ennen kaikkea ohitettavan yllättämiseen, että mahdolliset hidastavat tekijät on saatu pois siitä edestä maisemaa rumentamasta. Kuka nyt haluaisi pitkällä matkalla tuijottaa ruostuneen Passatin perspeiliä tai haistella sitä öljynkatkua.

Jos harrastatte tällaista ohittamisen estämistä, kertokaa minulle ihmeessä miksi! Miksi!

Eat my dust

On se saatana kumma, että pitää roikkua siinä takapuskurissa kilometritolkulla. Kurkitaan oikein sivulta milloin päästään ohi, mutta sitten kun tulee tilaisuus, jäädään kuitenkin siihen taakse roikkumaan kuin mokomakin perskärpänen.

En voi sille mitään, että eniten ahdistun liikenteessä henkisesti siitä, että toinen auto tulee ihan kiinni takapuoleen. Mitä enemmän on vauhtia, sitä enemmän ahdistaa. Jos vauhtia on yli 80 km/h ja takana tulijasta ei näy taustapeilin kautta edes ajovaloja, on turhan monta sataa kiloa peltiä ja muuta materiaalia liian lähellä toisiaan. Luulisi olevan roikkujallekin epämieluista ottaa tuulilasilleen milloin nastat, milloin irtokivet, lumet, roiskeet ja muun loskapaskan, mutta ilmeisesti se roikkuminen on sitten vaan niin mukavaa - tai sitten joku tekee tilastollista tutkimusta siitä, kuinka monella on rekisterikilpi kiinni ristipääruuveilla. Tuntuu, että omalla automerkillä tai mallillakaan ei ole mitään merkitystä siihen, että takapuskurista löytyy aina joku onnenonkija. Yleensä tämä perskärpänen ajaa Audilla - vaikea edes arvailla, miksi.

Joskus näitä roikkujia on hauska yrittää yllättää. Täytyy myöntää, että liioitellun nopea hidastaminen esim. töyssyyn, hidasteeseen, korokkeeseen tai risteykseen saa aikaan mukavaa tyydytystä. Varsinkin, jos onnistuu näkemään taustapeilistä puskurissa roikkujan ilmeen, kun tämä yrittää samassa tahdissa pysäyttää oman kulkineensa. Myös se jarrujen kirskuminen on ihan miellyttävä ääni. Olen pahoillani.

Liian pitkät valot?

Tässä viikonloppuna pitkää matkaa ajellessa ei voinut olla kiinnittämättä huomiota muiden kanssamatkustajien kaukovalojen eli ns. pitkien valojen käyttöön. Eniten ihmetyttää se, missä näille sankareille on oikein opetettu, että valot täytyy vaihtaa lyhyiksi, jos näkevät vastaantulijan kilometrin pituisen suoran päässä? Ei voi kuin ihmetellä, miten nämä ihmiset ajattelevat näkevänsä eteenpäin - aivan, eivät he ilmeisesti näekään - ainakaan siitä valoshow'sta päätellen, minkä he osaavat järjestää, jos vastaantulija ei ole heidän kanssaan samoilla aaltopituuksilla sen suhteen, mikä on optimaalinen välimatka vaihtaa pitkiltä lyhyille.

On kiinnostavaa huomata, kuinka paljon valojen käyttö autojen kohdatessa pimeällä maantiellä voi kuumentaa ihmisten tunteita. Kaikki kun eivät ole samaa mieltä siitä, milloin valot häikäisevät ja milloin vielä eivät. Jotkut tuntuvat vahtivan elämäntyökseen sitä, ettei vastaantulija pääse vahingossakaan häikäisemään heitä ja vaarantamaan heidän turvallista matkantekoaan käyttämällä pitkiä liian kauan. Nämä ihmiset ovat yleensä niitä, jotka itse vaihtavat pitkät pois liian aikaisin ja muistuttavat vastaan ajavaa liikennettä kaukovalojen oikeaoppisesta käytöstä räpsyttelemällä valojaan kuin parhaatkin kyläpoliisit. Kannattaisi suunnata katse niistä vastaantulijan valoumpioista siihen tiehen, yllättäen ne pitkätkään valot eivät häikäise, jos ei tuijota suoraan niihin. Daylight-valosarjat ja niitä autoihinsa asentavat tampiot ovat sitten asia erikseen.

Harvoin mielestäni kukaan vaihtaa pitkiä lyhyille liian myöhään kahden auton kohdatessa pimeällä maantiellä, mutta harvinaisen moni ei tunnu tajuavan, että jos takana ajanut auto lähtee ohittamaan, täytyy ohitettavan vaihtaa kaukovalot lähivaloille. Monesti on itsekin ehtinyt ohittaa auton ja ajaa sen edessä pienen tovin silmät sirrillään taustapeilin kautta heijastavan valon takia, ennen kuin ohitettu on ymmärtänyt vaihtaa pitkät lyhyille.

Taidan kokeilla itse ensi kerralla tuota kyläpoliisin hommaa pitkällä matkalla, ehkä siitä saa jotain hupia, kun niin moni tuntuu tuota valojen räpsyttelyä kerta harrastavan :)

Tulpat tiellä

Minulta on usein kysytty, mikä minua ärsyttää eniten liikenteessä. Oikeastaan minun ei tarvitse miettiä sitä ollenkaan, vaan voin vastata suoraan, että hidastelijat - tiedättehän te - ihmisryhmä, joka tulppaa liikenteen paikassa kuin paikassa.

Aina ei voi kuin miettiä, onko tältä porukalta painuneet unholaan liikennemerkkien merkitykset ja yleiset liikennekäytännöt vai onko ongelma ymmärryksen sijaan jossain muualla. Arastelevatko jotkut liikenteessä vai yritetäänkö joidenkin rattien takana olla vain kohteliaita pysähtymällä esimerkiksi keskelle liikenneympyrää päästämään ympyrään liittymässä olevat ensimmäiseksi? Kokemattomuutta?

Missä voisi lyhentää sellaisten kuljettajien näköelimien, aivolohkojen ja raajojen välistä tietoliikennettä monimutkistavia, liian pitkiä piuhoja? Tiedättehän, mistä puhun - niistä kuljettajista, jotka pysähtyvät risteykseen väistämään ei ketään ja pälyilemään pitkäksi ajoiksi ympärilleen, ettei nyt vaan mistään tule ketään, jota kuuluisia väistää. Niistä, jotka ajavat letkassa kärkenä löytäen kaasupolkimen aina ohituskaistan kohdalla niin, ettei kukaan pääse ohi, mutta jotka ltaas ohituskaistan päättyessä löytyvät letkan päästä köröttelemästä? Niiden, joiden vauhti vaihtelee 80 km:n nopeusrajoitusalueella 60-90 km/h:n välillä ilman järkevää syytä (tai no, mutkat, vastaantulijat, kameratolpat, metsätyökoneet 500 m:n säteellä tienlaidasta, laiduntava lypsykarja ja tärkeät nähtävyydet ovat aina hyvä syy läimäistä jarru kiinni tulipeltiin...)?

Puhumattakaan ihmisistä, jotka kääntyvät sivutielle hidastamalla kilometri ennen risteystä, laittamalla vilkun tässä vaiheessa, rullaamalla toisen kilometrin, pysähtymällä, kääntämällä renkaat ja varovasti liikkeelle lähtemällä. Tai niistä, joille tiellä sallitun maksiminopeuden ajaminen on ylivoimainen tehtävä? Tai niistä, jotka pysähtyvät suojatien eteen, vaikka kävelijä ei olekaan vielä tulossa yli (jos on ylipäätään edes ajatellut ylittävänsä tietä)?

Tai tiedättekö ne ihmiset, jotka ajavat kaupan parkkipaikalle, unohtavat kaasupolkimen sijainnin ja alkavat siinä vaiheessa pyöritellä päätään kuin eivät olisi autojen paikoitusaluetta koskaan nähneetkään? Ne, jotka tukkivat kaikki kulkuväylät parkkipaikalla, koska yrittävät väistää kaikkia muita autoilijoita?

Samat ihmiset ovat niitä, jotka kaupassa eivät pidä kiirettä siinä vaiheessa, kun ostokset tulisi laittaa kassahihnalle. Niitä, jotka alkavat kaivaa kukkaroaan vasta siinä vaiheessa, kun kassaneiti kertoo ostosten hinnan. Nämä ihmiset kaivavat esiin pienimmätkin kolikot seteleiden rikkomisen pelossa ja selaavat läpi miltei koko omaisuutensa etsiäkseen kassaneidin kassalla pyytämää etukorttia, jolla saa yhden leikkelerasian ja jugurttipurkin -30 prosentin alennuksella. He myös jumittavat kassalle tutkimaan kassakuittia ennen ostosten pakkaamista tarkistaakseen, että varmasti ovat saaneet heille luvatut alennukset. Ja että maitolitran hinta oli varmasti hyllynreunaankin merkitty 89 senttiä eikä yhtään enempää. Parhaassa tapauksessahan voi päästä kassaneitiä tarkistamaan hinnan ja maksamaan takaisin ne 15 senttiä, jotka asiakas oli vahingossa maksanut liikaa.

Takaisin autoiluun. Tiedättekö ne ihmiset, jotka epätoivoisesti yrittävät ajaa autoaan taskuparkkiin tienlaitaan tukkien koko liikenteen auto puoliksi kanttikivetyksen päällä könöttäen ja kytkin savuten? Ne, jotka lopulta vartin kestäneen tuhraamisen (ja aiheutettuaan kahden korttelin päähän yltävän jonon) jälkeen luovuttavat, kun eivät saa Smarttiaan kahden auton mentävään rakoon mitenkään päin? Tai kun huomaavat, että pysäköinnistä pitääkin maksaa?

Ovatko sinulle tuttuja ne, joille tasa-arvoisen risteyksen ajokäytännöt tuntuvat olevan hepreaa?

Ne, jotka tukkivat risteyksen ryhmittymällä keskelle?

Ne, jotka jäävät haaveilemaan vihreisiin valoihin tai ne, jotka jarruttavat keskelle risteystä vihreiden palaessa, jos nyt joku sattuisi kumminkin tulemaan sieltä?

Ne, jotka ajavat keskellä kahta kaistaa, koska eivät osaa päättää, kummalla kuuluisi ajaa ja ajattelevat pelaavansa varman päälle?

Ne, jotka eivät tunnu ymmärtävän, että liikenteessä on muitakin, joiden täytyisi päästä eteenpäin?

Ne, jotka jäävät miettimään, saako tästä nyt varmasti ajaa, vaikka nuo kaikki viisi edellä ajanuttakin ajoivat?

Antakaa sen taitavamman oikeasti ajaa. Bussitkin muuten kulkee, kannattaa suosia niitä ja liikkua julkisilla kulkuvälineillä. Se on ekologistakin.

Tervetuloa kiihdytyskaistalle

Tämä blogi käsittelee aihetta, joka koskettaa meistä suurinta osaa päivittäin: liikennettä. Mikäli olet helposti loukkaantuvaa ja itseesi ottavaa sorttia, voin suositella sinun lopettavan tähän. Muussa tapauksessa voit jatkaa. Tämä blogi ottaa nimittäin ihan varmasti kantaa jokaisen meidän liikennekäyttäytymiseen - toivottavasti tunnistat tekstistä itsesi ja osaat tehdä asialle jotain. Meistä jokainenhan on aina täydellinen kuljettaja ja vielä täydellisempi kartanlukija, emme tee omasta mielestämme liikenteessä mitään väärin. Koskaan.

Kuka tätä blogia sitten kirjoittaa? Lähestymme aihetta kenties hieman yllättävästä näkökulmasta, nimittäin naisnäkökulmasta. Blogia kirjoittaa 23-vuotias nainen, joka tarkastelee maailmaa itsensä ikäisen saksalaisen takavedon tuulilasin läpi. Liikennehistoriaan kuuluu pari muilta autoilijoilta vastaanotettua naarmua ja lommoa, yksi parkkisakko, pari rikesakkoa ja huomautus ylinopeudesta. Mielenkiintoni autojen suhteen suuntautuu vanhoihin autoihin ja erityisesti takavetoisiin sellaisiin. Tunne on tehoja tärkeämpää (ja aggressiivinen ajotyyli korvaa puutteet ulkonäössä).

Autoista olen ollut kiinnostunut aina. Ensimmäinen sanani oli "auto" eikä suinkaan "äiti". Perheessäni autot ovat aina olleet vain kulkuvälineitä, mutta minulle ne ovat aina olleet jotain enemmän. Minusta ne ovat kauneimmillaan hienointa taidetta ja rumimmillaankin jotenkin tavattoman sympaattisia. Vauhti ja auton ratissa saavutettu vapauden tunne humalluttavat helposti. Paitsi että ajaminen on mukavaa ja autot kiinnostavia, on niiden kanssa mukava myös puuhata. Yhdet maalauksen pohjatyöt tehneenä tiedän, ettei minusta ainakaan tule minkäänlaista työntekijää autoalalle. Tätä voi harrastaa, muttei tehdä työkseen.

Luonteeltani olen kiirehtijä: jos minulla ei ole kiirettä, kehitän sen itse. Liikenteessä päämääränäni on edetä paikasta A paikkaan B mahdollisimman ketterästi ja ripeästi juuttumatta ruuhkiin tai letkoihin. Ajaessa minusta on tärkeää säilyttää hyväntuulisuus, vaikka kohtaisi tien päällä mitä tahansa. Toisinaan se voi olla hyvinkin haasteellista, mutta on paljon mukavampaa näyttää töpeksijälle peukkua kuin keskaria, koska ystävällisyyttä tehokkaampaa asetta ei ole. Kokeilkaapa joskus.

Varoitan jo etukäteen, että tekstini tulevat sisältämään sarkasmia, mustaa huumoria ja suoraa trollaamista. Jotta täydellisyyteni kuljettajana ja auton omistajana ei pääsisi unohtumaan, kerrottakoon, että autoni on jättänyt minut matkalle, bensa on loppunut, olen kuljettanut hinattavia autoja, työntänyt autoja käyntiin, pyörähtänyt moottoritiellä ympäri, käynnistänyt apuvirtakaapeleilla autoja lukuisia kertoja, murtautunut omaan autooni mm. jäätelötikulla, katkaissut avaimia lukkopesään, miltei ajanut toisen auton kylkeen vaihtaessani itse kaistaa, sammuttanut auton risteykseen ja liikennevaloihin, ajanut ylinopeutta tutkaan, puhunut puhelimessa ajon aikana ja töhöttänyt yleisesti muutenkin. Seuraavaksi voidaankin sitten lukea, mitä muut tekevät väärin.

Tervetuloa kiihdytyskaistalle!